Tyttö seisoo tuolilla kotonaan kesävaatteissaan; kukkamekko päällä, ja pitkien lettien päässä rusetit, jotka ovat puna-valkoruudulliset. Mekko on oranssinkeltainen ja täynnä ihania kukkia, liiloja, oransseja pinkkejä pieniä kukkia. Tyttö haaveilee jostakin. Mistä? Hän katsoo ulos ikkunasta kauniiseen maisemaan, ylös taivaalle, jossa on erimuotoisia pilviä. Tyttö katselee pilviin ja ajattelee liitävänsä taivaalla, kävellen pilvien päällä, koskettavansa pehmeää pumpulimaista pilveä…
- Moona, tule ulos! tytön äiti huutaa tytölle. Tyttö istuu tuolille ja hyppää alas tuolilta, jolla oli seissyt aiemmin. Tyttö juoksee puisen lattian poikki, puiselle ovelle, hän kääntää rautaista kahvaa kurkotellen, ja menee toiselle puolelle sulkemaan oven. Tyttö ottaa tikkaista kunnon otteen, ja katsoo alas kun pistää jalkansa varovaisesti joka rappuselle, yksitellen. Tyttö pääsee viimeiselle portalle ja hyppää alas portaalta. Tyttö juoksee tikkaiden edessä olevasta ovesta ulos, ja hyppää terassille pienen hypyn. Tytön äiti huomaa pikku tyttönsä ja menee tämän luo iloinen hymy kasvoillaan.
-No niin Moona! Tule ottamaan välipalaa, tyttö pudistaa päätään ja nauraa suloisesti.
-Eikö ole nälkä? No, mene sitten Joonaksen kanssa lennättämään leijaa, tytön äiti osoittaa alamäessä olevaa poikaa jolla on leija kädessä. Poika on tyttöä huomattavasti vanhempi. Tyttö juoksee terassilta pois pojan luokse täyttä vauhtia, koska alamäki on niin jyrkkä. Poika heittää leijan ilmaan ja tyttö seuraa leijaa, katseellaan.
Leija lentää vain ylemmäs ja ylemmäs, eikä koskaan tipu. Leija tekee piruetteja, ja tyttö tekee saman. Tyttö alkaa horjua ja kaatuu pehmeästi ruoholle. Leija syöksyy pojan hallinnasta ja lentää minne sattuu. Tyttö katsoo minne leija lentelee. Leija lentää pellolle ja tyttö juoksee leijan perään. Poika huutaa jotain tytön perään, mutta tytölle se on sameaa linnun viserrystä.
Tyttö kääntyy katsomaan poikaa juostessaan, katsomatta kertaakaan eteensä. Tyttö nauraa ilosta, kun luule pojan leikkivän hänen kanssaan. Tyttö nauraa ja sulkee silmänsä kun juoksee, hän ottaa juoksuaskeleensa. Hän ei tunne enää maata jalan alla, ja hän lopettaa nauramisen. Hän alkaa tippua ja tippua, hiukset lentävät vauhdissa ja letit aukeavat saparoiksi. Tyttö kuulee äitinsä selkäpiitä hyytävän huudon, sameasti, ja hitaasti. Poika juoksee niin nopeata kuin pääsee tytön luo, mutta myöhässä.
Tytön viimeinen asia jonka hän näki oli Joonas-poika kaivon suuaukolla huutamassa tytön perään. Tyttö kuoli kun tömähti kaivon pohjaan, jota ei näe paljain silmin ilman taskulamppua. Sanotaan, että Tytön äiti olisi hypännyt perässä, mutta se ei pidä paikkansa. Tytön äiti oli juossut yhtä kovaa kuin Joonaskin, ja tullut kaivon suuhun heti kun tyttö oli tömähtänyt kaivon pohjaan. Hän kirkui, huusi, itki. Kyyneleet tippuivat kaivon pohjalle ja osuivat tytön kasvoihin.
Tyttö näytti poissaolevalta, silmät auki, hän katsoi taivasta josta hän oli unelmoinut. Hän oli unelmoinut juoksevansa ja hyppivänsä pilvillä, jotka olisivat pehmeitä kuin pumpuli ja joustavia kuin trampoliini. Nykyään voi nähdä, taivasta katsellessa, kuinka tyttö yhä hyppii pilveltä pilvelle, kevein askelin, ja laskeutuu pehmeästi.
Loppu